enemmän ja/tai vähemmän kuin tasan yksi sana/teko vie maan alle, menneeseen
kovasti metelöiden, vaik kukaan ei pysty kuulemaan
isol liekillä mut heikolla hapella
aika lail huomenna jo, tuntuu et kaikki on jees
jos ei vaan pysähdy koskaan ikinä
vaik oikeesti haluis vaan huutaa ja hukkua
tai huomaamatta, harmaasti, hitaasti
sit kun ite liikkeensä ja sijaintinsa sekoittaa, merkityksensä menettää
se kun peittää hetken historiaan, tahtonsa tulevaan, omansa toisten taakse
vailla maailmaa, oikeasti
ilman itseäkään
mut sit on se, ehkä harha, josta joskus tuntee väreitä, itsensä, toisten
(harha, ehkä, koska:
viel ku vähän odottaa, katsoo tarkemmin, vähän miettii viel, kyl se siitä sit
ja koska:
tunnetko ketään, aitoo ihmistä, ei mielikuvitustyyppiä
ei mielikuvaa mielikuvitetusta
joka osais siitä mitään ajatuksiks pukea)
siis se, mille ei löydy oikeaa lausetta, ei tästä vaan näin
ei, ehkä, ikinä mistään
eikö?
se kuitenkin on kaikkialla aina, aavistuksena
kielen päällä, okei, ennemmin sen alla
ja mä olen kaikesta huolimatta tässä
eikä mikään muu (siis ei edes ihan kaikki muu) kerro kuin miten
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment