lapsuuden viimeisiä säikeitä
kai vain on tämä,
kun odottaa että elämä antaisi
kaiken mitä puuttuu
mutta pelkään,
että riuhtoessa ja kiskoessa
kaikki menee rikki
ja sellaiselta, epävarmalta
näyttää tie
sinne missä minua jo odotetaan
sitäpaitsi joskus lienen
avannut silmiäni liikaa
sillä niihin sattuu
kun liikaa etsin jotain
mihin tarttua
nykyään yleensä siristelen
eihän se ole keltään pois, eihän
jos nauran kasvot hehkuen (enkä liian kovaa)?
entä se, jos talvellakin olisi lämmin
jonkun ennen kokemattoman lyhyen hetken?
mutta unelmat
odottavat jossain
vielä sitäkin kauempana
niiden kotimaasta
en tiedä mitään
onkohan sinne kukaan löytänytkään?
(toivottavasti niitä ei pidä syödä nälässään,
täyttääkseen avaruuden hämärällä
ja tähdilla
ja pelottavalla pimeydellä)
-juuri syntynyttä lähes tajunnanvirtaa
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Oikein kaunista. Ja pelottavaa. En tiedä miksi, mutta tälläiset lähes tajunnanvirrat vaikuttaa muhun eniten. Ehkä se liittyy siihen, että mä koen runot voimakkaimmin tunnetilojen kautta, kun olen niin huono niitä muuten ymmärtämään.
Eikä nälkään syödä unelmia, nälkään syödään toivo.
Otsikosta tuli mieleen "Jatkuvan aineen mekaniikka". Eli lähinnä fluid dynamics.
(Tämä oli sisäinen fyysikkoni.)
Asiaa...
...puhun myöhemmin vielä.
Onko sulla vielä paljonkin noita sisäisiä luonnontieteilijöitä?
Post a Comment